Hiilidioksidin määrä ilmakehässä on vaihdellut luontaisesti paljonkin. Esimerkiksi 250 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella ilmakehän CO2 –pitoisuus oli arviolta 2000 ppm eli viisinkertainen nykyiseen verrattuna. Ilman happipitoisuus oli samaan aikaan huomattavasti nykyistä pienempi. Lämpötila oli maalla 50-60 astetta ja merissä 40 astetta. Kuuma ja kuiva ilmasto suosi matelijoita. Viimeisen puolen miljoonan vuoden aikana hiilidioksidipitoisuuden vaihtelu ilmakehässä on seurannut jääkausien ja lämpökausien vaihtelua.
Hiilidioksidipitoisuus on tällä hetkellä korkeimmillaan kolmeen miljoonaan vuoteen (415 ppm), ja muutos on ollut ennennäkemättömän raju. Lisäksi ilmakehään kertyy myös muita kasvihuonekaasuja yhä kiihtyvää vauhtia: lämpötilojen noustessa ilmaan haihtuu yhä enemmän vettä, joka osaltaan lämmittää ilmastoa. Myös muinoin jäätyneet metaaniesiintymät ovat alkaneet sulaa ja vapautua ilmakehään. Maataloudessa ilmaan vapautuu typpioksiduulia, ja niin edelleen.
Osa ihmisen toiminnan vapauttamasta hiilidioksidista liukenee vesiin ja happamoittaa merivettä. Merten kyky ottaa vastaan hiilidioksidipäästöjä on rajallinen ja happamoitumisella on monia huonoja vaikutuksia meren eliöyhteisöihin, ja sitä kautta esimerkiksi kalastukselle. Ilmaston lämpeneminen ei siis edes ole hiilidioksidipäästöjen ainoa haittavaikutus.
On totta, että luonnon eläimet ja kasvit pystyvät sopeutumaan uskomattoman monenlaisiin elinoloihin. Evoluutio ei kuitenkaan tuota uusia sopeumia muutamassa sadassa vuodessa, vaan aika lasketaan parhaimmillaankin tuhansissa vuosissa. Lisäksi evoluution käyttövoimana on luonnon monimuotoisuus eli vaihtelu eliöiden geeniperimässä, ja se on samaan aikaan katoamassa huolestuttavaa vauhtia. Sahaamme siis parhaillaan omaa oksaamme tehokkaasti ja joka suunnasta.